Kulutusluottodirektiiviä uudistetaan, ja haasteena on sovittaa sisämarkkinoiden toimivuus ja korkea kuluttajansuoja yhteen. Udo Reifner, joka on vuosikymmenet toiminut eri tavoin edistääkseen kuluttajan asemaa rahoituspalveluiden käyttäjänä, on korostanut luotonantajien sosiaalista yhteiskuntavastuuta. Yhteiskuntavastuu ei ole ainoastaan lain vähimmäissäännösten noudattamista. Luotonantajan yhteiskuntavastuun toteutumista voidaan arvioida tuotteiden sisällön, mainonnan, sopimusehtojen, perinnän ja sen suhteen, mihin luotonannosta tulevat tuotot käytetään.
Reifner oli keskeinen hahmo Brysselissä järjestetyssä vastuullista luotonantoa käsittelevässä konferenssissa. Samat luotonantoon liittyvät asiat huolettavat eri puolilla maailmaa: miten vaikeat termit ja hankala sopimuksen sisältö saadaan niin selkeään muotoon, että vastuut ja velvollisuudet eivät tule yllätyksenä, millä keinoin kuluttajainformaatio tavoittaa kohteensa, mistä löytyy tasapaino sopimukseen – ja ennen kaikkea miten luotonantajan vastuullisuus ilmenee velallisen maksuvaikeuksissa. Velkaongelmat ovat koko yhteiskunnan kannalta tuhoisia – se on Suomessakin koettu. Kokonaan niitä ei voida karsia, koska yllättäviä ja ikäviä asioita tapahtuu ja silloin huolellisetkaan suunnittelut eivät päde.
Velkajärjestelylainsäädäntöä tarvitaan, mutta se ei voi olla ainut keino velkaongelmien ratkaisuun. Ongelmien ennaltaehkäisyssä tarvitaan luotonantajien vastuullisuutta. Luotonannossakin kyse on ammattilaisen ja amatöörin suhteesta. Siksi ammattilaisen, luotonantajan on samaan tapaan kuin muissakin palveluissa käytettävä asiantuntijuuttaan myös kuluttajan edut huomioon ottaen. Oikeilla kysymyksillä päästään varmemmin toimivaan lopputulokseen, mikä ei kuitenkaan tarkoita isoveli valvoo –asennetta ja kuluttajan antamien vastausten kyseenalaistamista. Vastuullisuus luototuksessa ilmenee myös yhteydenpitona luottosuhteen aikana – ei vain perimistoimina, jos maksut ovat myöhässä.
Suomessa on tullut markkinoille lisää tuotteita, erityisesti vakuudettomia aiempaa joustavammin saatavia luottoja. Hyvä näin. Kilpailu ei kuitenkaan ole riittävää: vieläkään ei ole mahdollista ostaa lainaturvavakuutusta kilpailevan yhtiön valikoimasta, vaan on tyydyttävä ostamaan se samasta paikasta mistä lainakin. Kodinkoneita tai huonekaluja ostaessa taas tulee suorastaan ikävä kertaluottoja, sillä nykyään ainoita vaihtoehtoja näyttävät olevan erilaiset tililuotot. Suomalainen tekstiviestiluotto on sekin uusi vaihtoehto, mutta ei suinkaan herätä ihastusta. Vastaanotto Brysselin konferenssissakin oli lähinnä oudoksuva. Kaikissa maissa luottosuhdetta ei aivan näin näppärästi synny ilman kirjallista sopimusta. Korkea korkokin ihmetyttää. Esimerkiksi englantilaiset järjestöt lobbaavat: ”You wouldn’t pay 177 APR on a loan. Why should people on low incomes?”
Perintätilanteessa kuluttaja ei voi kilpailuttaa perintätoimistoja, vaikka kulut maksaakin. Kuluttajalle voi jopa yhä useammin käydä niin, että saatava myydään eteenpäin ja sitten onkin uusi taho pyrkimässä voittotavoitteeseensa. Viime viikkoina vanhat kännykkälaskut ovat puhuttaneet juuri tästä syystä. Uusi velkoja katsoi olevansa oikeutettu perimään korkeampia perimiskuluja kuin mitä perintälain voidaan katsoa mahdollistavan. Kiistaan ehdotettiin sujuvaa ratkaisua: tapauksen viemistä kuluttajavalituslautakuntaan, jonka suosituksen mukaan kumpikin osapuoli toimisi. Kysehän on tuhansien kuluttajien asiasta. Tämä malli ei kuitenkaan kelvannut velkojalle, sillä ”kysehän on vain suosituksesta”. Mitä tapahtuikaan niille elinkeinoelämän pyhille puheille, joiden mukaan ryhmäkannetta ei tarvita, koska lautakunnan suosituksia noudatetaan? No, ne eivät tietenkään koskeneet tätä tapausta.
Anja Peltonen
Päätoimittaja, kuluttajaoikeudesta vastaava johtaja